sunnuntai 16. elokuuta 2015


Havahduin keskiyöllä autossa matkalla kotiin, että mulla on sua ikävä. Taas. Ei oltu juteltu kunnolla pariin päivään, ja mulla oli jo ikävä sun juttuja ja huonoa läppää. 

Sekä sun ääntä, kun kerroit väsyneenutuisella äänellä rankasta työpäivästä. 

Unohtamatta sitä halausta, joka oli aivan liian lyhyt. 

Ja sillä hetkellä muistin taas, mitä tunnen sua kohtaan. Ei pelkkää ystävyyttä, vaan jotain erilaista. Isompaa. Pelottavuudessaan ja outoudessaan jotain niin rehellistä ja kaunista. En haluaisi myöntää itsellenikään sen aitoutta, mutta Pablo Nerudan rakkausrunojen lukeminen ja tyhjästäilmestyvät hymyt kertovat jotain ihan muuta. 
Jos olisin tiennyt tästä silloin yhdestoista heinäkuuta, se halaus olisi ollut  v i t u s t i  pidempi