torstai 21. tammikuuta 2016

Meikkaamisesta on tullut itsestäänselvyys


Jo jonkin aikaa Instagramissa on ollut pinnalla häshtäg #nomakeup, joka tägätään meikittömiin selfieihin. Se lienee myös yksi tämän hetken käytetyimmistä risuaidoista, sillä kyseiseen tägiin linkattuja kuvia on pelkästään Instagramissa 11081019 kappaletta. Minusta on hienoa, että seksuaalisuutta korostavassa yhteiskunnassamme on ihmisiä, jotka uhmaavat heihin asetettuja normeja julkaisemalla sosiaalisessa mediassa kaikkien nähtäväksi meikittömät kasvonsa. Mutta vaikka olen iloinen tästä ilmiöstä, on se tavallaan aika surullinen. Onko meikkaamattomuudesta tosiaan tullut niin ”erikoista”, että sille on oltava oma tägi? Voisihan kuvan julkaista ilman tägiäkin. Lisättäköön, että olen nähnyt harvassa arkimeikkikuvassa ihmisten tägäävän #makeup. Toki se on asia erikseen, jos meikkaustägi on liitoksissa tiettyyn meikkimerkkiin-,tyyliin tai tutoriaaliin.


Aina, kun näen meikittömässä kuvassa tägin #nomakeup minulle tulee tunne, että kyseisen kuvan omistaja hakee hyväksyntää kuvalleen laittamalla tuon tägin. Että ilman tägiä kuva olisikin ”nolo”. Sitä se ei todellakaan ole - meikittömät kasvot ovat kaikissa muodoissa yksi maailman  luonnollisimmista asioista. Toisaalta meikkaamattomuuden hyväksymisen etsiminen ei oikeastaan yllätä minua. Usein minusta tuntuukin, että maailmassa oletetaan, että nainen käyttää meikkiä. Tämä käy ilmi esimerkiksi siinä, että vuoden 2016 Miss Universumin julkaistua Instagramissaan meikittömän kuvan sai hän suuren kasan kommentteja, jossa häntä haukuttiin rumaksi. Tapaus on absurdi, sillä juuri ennen kuvan julkaisua häntä ylistettiin maailman kauneimmaksi naiseksi. Meikkaamisesta on nähtävästi tullut itsestäänselvyys, minkä vuoksi ihmiset ovat unohtaneet, että naiset eivät aina välttämättä käytä meikkiä.


Toisalta meikin runsasta käyttöä ei myöskään hyväksytä. Muistan ikuisesti, kun ostin ensimmäisen huulipunani. Se oli Maybellinen ja muistutti väriltään Marilyn Monroen käyttämää ikonista, kirkkaanpunaista huulipunaa. Kysyttyäni tuttavaltani mielipidettä siitä, sanoi hän minun näyttävän huoralta. Syy oli huulipunani kirkkaassa värissä.
On mielenkiintoista, että tietynväristä huulipunaa käyttämällä saa itselleen uuden ammattinimen. Käynkö siis lukiota turhaan, kun Siwan kassalle päätymisen sijasta olisin voinut heti peruskoulun jälkeen ryhtyä prostitoiduksi? Ihan vain ostamalla Maybellinen huulipunan.


Voimme siis todeta, että yhteiskuntamme suhtautuminen meikkaamiseen ja kaunistautumiseen on kaksinaismoralistinen. Toisesta suunnasta naisia patistetaan punaamaan huuliaan ja piirtämään kulmiaan, mutta toisesta suunnasta taas pyydetään pitämään meikki maltillisena. Yksilön omalla mielipiteellä ei taas ole niin väliä. Melko pitkään uskoin itsekin sokeasti yhteiskuntamme määrittelemiin ulkonäkönormeihin. Etenkin ollessani nuori ja epävarma en pystynyt lähtemään edes ulos kotoa ilman meikkiä. Joka aamu kulutin puoli tuntia aikaa meikkaamiseen, vaikka minua väsytti ja en olisi halunnut nousta niin aikaisin vain kaunistautuakseni muita ihmisiä varten. Nykyään taas tulen kouluun milloin meikittä ja milloin 60-luvun kissakajaaleissa. Päivän meikki tai meikkitömyys riippuu omasta fiiliksestä, ei niinkään muiden mielipiteistä. Ja näin sen olisi aina pitänyt olla.


Pointtini tässä kirjoituksessa on, että kenenkään ei pitäisi hakea muilta hyväksyntää, sillä jokainen elää vain itseään varten. Tämä ei päde pelkästään meikkaamisessa, vaan muissakin asioissa, esimerkiksi tulevaisuuden opinahjon valitsemisessa. Joten jos olet lähitulevaisuudessa aikeissa laittaa meikittömän selfien someen, haastan sinut olemaan käyttämättä häshtägiä #nomakeup. Jos itse pidät kuvastasi niin paljon, että haluat jakaa sen maailmalle, ei sinun tarvitse mielestäni selitellä valintaasi muille.

lauantai 16. tammikuuta 2016

Inttileskien ruikutus on naurettavaa

Tammikuun alussa uudet inttipojat ohjattiin asepalvelukseen ja lähes samantien some täyttyi uusien inttileskien valitusvirsistä: Demi-foorumin keskustelupalstalle sekä Facebookiin ilmestyi uusia inttileskeille suunnattuja tukiryhmiä, jotka ovat täynnä viestiä lajia ”Orpo-Yrjö lähti ny sit armeijaan. Kauhee, kun tulee näkemään niin harvoin :((( Ikävä jo! </3”. Samaan aikaan jossain päin maailmaa elää pitkäaikainen pariskunta, jonka osapuolet elävät eri maanosissa.


Itseäni tämä inttileskien ylenpalttinen valittaminen pääasiassa ärsyttää. Hyvä ystäväni on ollut nyt puolitoista vuotta kaukosuhteessa erään pojan kanssa. He ovat tunteneet toisensa neljä vuotta. Ystäväni asuu Liettuassa, poika asuu Itä-Suomessa. He ovat yrittäneet pariin otteeseen tavata, mutta opiskelijabudjetin ja erinäisten muiden syiden vuoksi he eivät ole vielä kertaakaan päässeet tapaamaan toisiaan oikeassa elämässä. Jokaisen epäonnistuneen tapaamisyrityksen jälkeen he ovat olleet surun murtamia, mutta eivät ole kertaakaan ajatelleet eroavansa. He luottavat, että vielä koittaa se päivä, kun he voivat halata toisiaan. Samaan aikaan inttileski vikisee siitä, ettei näe puoleen vuoteen rakastaan kuin muutamia kertoja. Niin, näkeepä silti. Ystäväni ja hänen poikaystävänsä olisivat onnellisia, jos näkisivät edes kerran kolmessa kuukaudessa.


Toki ymmärrän, että yhdessä asuneelle tai useasti toisiaan tavanneelle pariskunnalle harvakseltaan näkeminen on uusi ja ehkä vähän pelottava asia. Suokaa minulle anteeksi, jos poksautan kuplanne ikuisesta symbioosista. Se ei tule onnistumaan. Elämä on nimittäin arvaamaton, ja joudumme kohtaamme tilanteita, halusimme sitä tai emme. Lisättäköön, että karpaasinne lähtö oli teillä jo täysin tiedossa. Tiedätte myös varmasti, milloin hän palaa takaisin. Olettehan laittaneet kalenteriinne ylös päivämäärän, jota odotatte kuin kuuta nousevaa. Ymmärtäisin itkun ja valituksen, jos eläisitte täysin epätiedossa siitä, milloin hän tulee takaisin. Maininnan arvoista on myös se, että armeijaan lähtö ei ole sama asia kuin sotaan lähtö. Karpaasinne on siellä inhimillisissä olosuhteissa. Hän saa tyydyttää siellä perustarpeensa sekä saa hoitoa, jos jotain sattuu. Ei ole siis tarvetta huoleen, miten hän siellä pärjää.


Inttileski on sanana jo naurettava. Se kuulostaa ensikuulemalta siltä, että parisuhde on päättynyt sen vuoksi, että poikaystävä meni armeijaan. Että se kuoli johonkin tai rupesi homoksi. Antakaa minun tehdä eräs asia selväksi: parisuhde ei pääty armeijaan lähtöön, ellei suhteen perusta ole huono. Jos suhde kaatuu armeijaan, merkitsee se sitä, ettei suhteesta olisi voinut tulevaisuudessakaan tulla mitään. Mielestäni armeija onkin hyvä keino testata parisuhteen vakavuus. Nähkää inttileskeys mahdollisuutena!


Joten, arvon inttilesket, ottakaa se järki käteen ja lisätkää jäitä hattuunne. Tiedätte hyvin, että saatte asepalveluksen jälkeen syleillä ritarianne kuten ennen. Näette varmasti lomilla, ja kännykkä on olemassa. Toki ymmärrän, että whatsapin käyttö ei aina onnistu, eikä se ole kovin romanttistakaan. Aina voi kuitenkin kokeilla luovia ratkaisuja, kuten käsinkirjoitettujen kirjeiden tai itse tehtyjen villasukkien lähettämistä. Lisäksi uskon, että jokaisella asialla on sekä hyviä että huonoja puolia. Niin on tässäkin asiassa. Nauttikaa vaikkapa siitä, että ei tarvitse käydä mielensisäistä sotaa siitä, menisikö viihteelle hänen vai ystävien kanssa. Jos hän on pikkutarkka siivoushullu, saat sinä nyt elää millaisessa sikolätissä vain haluat ilman ruikutuksia. Ja jos telkkari on ollut aiemmin pelkästään hänen käytössään, on se nyt sinun vapaassa käytössäsi.


Inttilesket, te ette ole leskiä. Te olette itsenäisiä ja riippumattomia naisia, jotka vain odotatte rakastanne kotiin.